tiistai 9. marraskuuta 2010

Syksyn matkoista.... Viimeinen ehtoollinen Losissa...

Torstai illalla käytiin sitten koko seurueen kanssa silmäilemässä baseballia, itseasiassa Los Angeles Dodgers vs San Diego Padres ottelua. Olihan tuo kokemus, mielestäni kotimainen pesäpallo on kertaluokkaa vivahteikkaampaa ja mielenkiintoisempaa. Amerikaanoille kun pitää seurattava peli olla todella yksinkertaista, muuten suurin osa putoaa pois seuraamasta ensimmäisen 3 minuutin aikana ja loput sitten kun tarjottimelta ruoka loppuu. Hyvänen päivää siis... ihmiset osti ihan julmettuja settejä naposteltavaa, oli kanansiipiä, hodareita, popcorneja, jätskiä, etc etc etc kauheita prikkoja kullakin. Sitten peliä aika ajoin silmäiltiin mutta suurin osa ajasta meni syömiseen ja kavereille selittelyyn tms toimintaan. Ja tuolla areenalla hinnat oli katossa... mutta en kiellä, hieno tunnelma siellä oli. Bisse, tuo jenkkilän halpa tuttavuus, olikin tuolla Dodgers areenalla aivan tolkuttoman kallista. Tavallinen Budweiser maksoi (iso tuopponen, muita ei edes saanut) $12,25 ja premium olut $13...  törkeetä rahastusta!






Siinä kun oltiin jo Hell’s Kitchenin 8 kauden pari ekaa jaksoa katsottu hotellissa niin tulipa sitten mieleen että pitäähän Gordon Ramsayn The London ravintolaan päästä syömään kun kivenheiton päässä oltiin. Ja aamullahan ensi töikseni sitten soitin sinne ja varasin pöydän. Päivä oli jännittynyttä odotusta täynnä. En nyt muista oliko se juuri tämä aamu vaiko edellinen mutta siellä Santa Monican keskustan rantakadulla, lähellä Santa Monica Pier:iä tapahtui jännää; muina miehinä siinä käyskenneltiin kun eräs valkoinen kaveri aika tuiskeessa, tai jossain mömmöissä tuli siinä itsekseen höpöttäen vastaan. Mulkaisi minua ja vaikeni saman tien. En kiinnittänyt sen enempää huomiota mutta ohitettuamme hänet sälli rupes melskaamaan siellä tyyliin ”kyllä valkoisten ihmisten pitäisi pitää yhtä” ja tätä rataa. Emme kääntyneet katsomaan, hieman kiristimme vauhtia kunnes samainen sälli vielä huutaa perään ”itseasiassa minulla on ase”. Tuossa vaiheessa teimmekin suunnan muutoksen tvärs oikea ja poikkesimmekin sivukadulle. Tai itseasiassa aika isolle kadulle kuitenkin. Hiippari jäi sinne sitten yksikseen, ei nähty enempää tuota kaveria. Joulupukin alkoholisoitunut velipuoli nähtiin kuitenkin, harmi ettei ollut kameraa mukana. Tyypillä oli joulupukin parta, takkuinen ja paskainen kuontalo muutenkin ja vaaleanpunainen froteeaamutakki päällä.
Päivän mittaan sitten käytiin useiden leffojenkin keskipisteenä olleessa Santa Monica Pier:llä, sinnehän päättyy Route 66. Ja siellähän ei käyty kuin pari kuvaa ottamassa, ei langettu krääsään. Käveltiin siitä sitten kohti Venice Beachia ja sitä hippien armadaa mikä siellä odottikaan. Oltiin miltei hurjia, hörppäsin matkan varrella olevalla levähdyspaikalla tölkin Budweiseria paperipussista. Jahka aivan järjettömän kuumalla asfaltilla ja hiekalla oltiin kilometritolkulla tarvottu, oltiin vihdoinkin hippien taivaassa, Venice Beachilla. Siellä oli huumenisseä, rastafaria ja ties mitä ainesta. Myivät ties ja mitä, emme tutustuneet koska katsoimme hippeyden ja kaiken sen sellaisen olevan niin perin vierasta meille. Ja mitä olisi naapuritkin sanoneet. Rantaan siitä hiippailtiin, merenkäynti oli kovaa, vesi oli paskaisen näköistä eikä rannalla pahemmin ollut muita. Miamista tuttua hajua ei ollut. Tuolta sitten ajallaan lähdettiin koska jo oli hieman nälkäkin, useamman tunnin oltiin oltu jo pelkällä olutdieetillä. Hotellille tultiin ajoissa, tilattiin room servicestä pikku snackiä, ei tullut tunnissa, T soitti ja peruutti, ei bergl jaksanut odottaa. Mentiin hotellin altaalle toviksi, sitten jo kiireen vilkkaa meikkaamaan ja tekemään lähtöä Gordonin ravintolaan West Hollywoodiin!
Liekkö sitten ollut etiäisiä taikka kaukoviisautta, kuinka kirjoitinkin ylös sekä Gordonin ravintolan The London nimen osoitteineen sekä meidän oman hotellin nimen paperille, kukin omalle puolelleen paperia. Taksillahan mentiin Santa Monicasta West Hollywoodiin, kysyin taksiin istahdettaessa Mehmetiltä kuinka tietääkö hän osoitteen; tiesi, kauanko menee; about vartti. Ok. Let’s mennään. Ja mentiin. Puolen tunnin kiertoajelun jälkeen minun muuten niin viilipyttymäinen olemukseni hienokseltaan kuohahti, kysyin Herra Taksarilta onko hänellä hajuakaan mihin on meitä viemässä, sillä jos paikkaa juurikin kohta löydy hän saa viedä meidät takaisin hotelliin mistä hakikin enkä maksa lanttiakaan matkasta. Tässä vaiheessa oli jo yli 60 dollaria taksamittarissa. No Mehmethän siitä intoutui pahoittelemaan ja söörrittelemään, ”unohda taksamittari, löytyy kohta” ja seliseli. Kälkätti vaan kännykkään ärsyttävään jenkkityyliin luuri kädessä kaiutin päällä ja sönkötti ”derka derka derka derka” ja sieltä sitten joku takaisin saman ”derka derka derka derka”... Olin siinä määrin jo hermostunut että oikea kulmakarva värähteli 2 millimetriä ylös alas. Loppu hyvin, kaikki hyvin, pääsimme 6 minuuttia ennen määräaikaa eli pöytävarauksen aikaa Gordonin ravintolaan, k.o. respan gubbe oli myös järkyttynyt kuin avauduin hänelle tuon fihreän taksin laadusta. Noh, Mehmetti sitten kyydin päättyessä pyysi voisiko 40 taalaa saada, sen annoin, en tippiä tietenkään kun palvelu oli ala-arvoista. Ihan kuin olisi Turun taksissa ollut.
The Londonissa sitten syötiin hyvin, otettiin lasit viiniä ja palvelu oli uskomattoman hyvää. Kuten ruokakin. Ja mikä ihmeellisintä, ei todellakaan ollut hinnalla pilattu. Lähdettiin tuonne sillä ajatuksella että otetaan kumpikin Chef’s Menu, mutta se oli sen verran paljon muuttunut netissä ilmoitettuun joten jätimme sen väliin. Ei mennyt kahden hengen fantastiseen illalliseen puoltatoistasataa taalaa enempää. Eli ihan normi Suomi-hintoja. Tarjoilu oli todella hienoa, tarjoilijat oli ystävällisiä eivätkä liian kärkkäitä. Ja kun naapuripöydässä herra nousi, laski ruokaliinansa ryttyyn pöydälle ja lähti johonkin, siinä samassa oli tarjoilija tai floor manager sen nätiksi laskostelemassa. Siis sen ruokaliinan, ei sitä herraa. No juuh, suosittelen kaikille ketkä aikoo ravintola-alalle käymään ja tutustumaan mitä _*kunnollinen*_ palvelu on.
Siinäpä sitten matkaa olikin, Lufthansan lennolla Losista Frankfurtiin, ruoka oli aika surkeaa, juomatarjoilu nihkeää, typerä ”pakollinen” pimennys koneessa kohta lähdön jälkeen, ahtaat penkit, ei telkkaa/viihdekeskusta penkkien selässä.

Kyllä pian tarttis päästä takaisin Cancuniin. Otan lahjoituksia vastaan. Kiitos.