Näin ainakin kerrottiin aikanaan Kädenvääntöä blogissa, ja tuota mantraa olen sitten yrittänyt noudattaa. Ehken kuitenkaan ihan joka päivä vaikka se harjaantumattomassa silmässä siltä saattaa näyttääkin. Pitää olla perspektiiviä, ei sitä parissa vuodessa kerry. Kuitenkin tänään alkoi ihmisen taimella tehdä lohipiirakkaa mieli töistä kotiin tullessa ja bussissa istuessa. Tämä on syytä panna mieleen, sillä oli taas aika sitten siirtyä kevääseen niin busseilun kun töidenkin merkeissä. Töissä olin ihan taksvärkkimielessä, olenhan minä nyt hyvin ansaitulla lomalla, ja bussilla huristelin viimeistä kertaa pitkään aikaan. Alkaa fillarikausi huomenna. Siinäkin on puuhaa yllin kyllin.
No mutta siihen quicheen. Kaupassa kuitenkin velttous iski kroppaan kuin miljoona volttia. Annoin periksi mainosmiehen ja tyrkyttäjän mainokselle, menin vuosien jälkeen sitten huoraamaan ja ostin valmiin voitaikinan.
H Ä V E T T Ä Ä.
Ja kuinka irvokkaasti se sitten läpsäisikin pitkin poskia kuin märkä rätti. Kaulin taikinan paperinohueksi, levitin vuokaan, leikkasin ylimääräiset pois, tökkisin pohjan haarukalla, vuorasin sen jälkeen leivinpaperilla ja täytin vuoan herneillä., esipaisto vartti. Aivan huono idea näemmä näillä valmistaikikoilla. Tuossa ajassa pohja oli lähes täyttänyt koko uunin pesän ja oli tolkuttoman kokoinen. Tuota odotellessa laadin täytteen, pilkoin paprikaa ja revin kylmäsavulohet, sekoitin keskenään pari munaa, ranskankermaa ja ruokakermaa. Yksi muna olisi piisannut, en tahtonut munakasta tehdä. Onneksi maustaakin muistin, ei ollut mauton. Pohja ja sen alin osuus vaan jäi sitkeäksi. Ikävämpi juttu kertakaikkiaan. Maku piirakassa oli kyllä paikallaan.
Piirakka juuri uunista tulleena, on kuin kohokas pulleana. Laitoin vielä viideksi minuutiksi uuniin. Maku ok. Pohjaratkaisu väärä. Jyrkkä EI eineksille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti